SANASOTA LUONNOSTA

– Miksi metsästäjä ei suostu eläinoikeusideologian kieleen?

Yliopistoväki ja eläinoikeusfilosofit jaksavat aika ajoin teeskennellä hämmästystä siitä, miksi metsästäjät kieltäytyvät heidän kielellisestä sanelustaan. Vaatimus on yksinkertainen mutta läpinäkyvä: perinteinen eräsanasto – termit kuten kaataa, pudottaa, saada eräksi tai pyytää – pitäisi hylätä, ja tilalle sallia vain yksi sana: tappaa.

Akateeminen väite kuuluu, että metsästäjä yrittää "eufemismeilla" piilottaa tekonsa todellisen luonteen. Että yritämme verbaalisesti pestä kätemme verestä.

Dosenttien ihmetykselle ei ole kuitenkaan tarvetta. Syy vastareaktioon on selvä: vaatimus paljastaa täydellisen ymmärtämättömyyden alkutuotannon fysiologiasta ja kielen todellisesta funktiosta luontosuhteessa.

Viljan syystapot

Otetaan vertailukohdaksi toinen alkutuotannon ala.

Kuvitellaan tilanne huoltoaseman kahvilassa. Menet aamukahville paikallisen maanviljelijän pöytään ja kysyt: ”Joko olet aloittanut viljan syystapot?”

Kahvit menisivät väärään kurkkuun. Maanviljelijä korjaa sadon. Hän niittää viljan. Biologisesti ja fysiologisesti lopputulos on täysin sama: elävän organismin elinkaari päätetään, jotta sen sisältämä biomassa siirtyy ihmisen ravinnoksi. Miksi maanviljelijä ei puhu tappamisesta? Koska jokainen ymmärtää kyseessä olevan ekologinen prosessi, ravinnontuotanto.

Miksi metsästäjältä, joka operoi täsmälleen samojen biologisten lainalaisuuksien puitteissa vaaditaan kieltä, jota ei vaadita keneltäkään muulta ruokaketjussa toimivalta?

Koko kansan luontosuhde patologisoidaan

Sama absurdius paljastuu, jos eläinoikeusideologian vaatima kielellinen raadollisuus ulotettaisiin kaikkeen suomalaisten perinteiseen luonnossa liikkumiseen ja ravinnonhankintaan.

Kun miljoonat suomalaiset sanovat ”lähdetään kalalle”, jokainen tietää tavoitteena olevan selkärankaisen eläimen pyydystäminen, sen elintoimintojen lakkauttaminen ja muuttaminen ravinnoksi. Vaatisiko eläinoikeusfilosofi, että perheen kesäinen souturetki pitää kielellisesti nimetä ”vedessä elävien toisenlajisten tukehduttamiseksi”?

Entä kun koko kansa sanoo ”lähdetään mustikkaan” tai ”lähdetään sieneen”?

Biologisesti katsottuna metsässä irrotetaan kasvien sikiöitä ja revitään irti sienten lisääntymiselimiä eli itiöemiä. Jos ravinnonhankinta on pakko kuvata ideologisen graafisesti korostaen tuhotyötä, jokainen suomalainen marjaretki pitäisi sanoittaa uudelleen.

Tavallinen ihminen ei kuitenkaan puhu lisääntymiselinten irtirepimisestä, koska hän ymmärtää olevansa ekosysteemin sisällä keräämässä biologiaa lautaselleen.

Kieli kuvaa prosessia, ei moralisoi sitä.

Prosessin kieli vastaan moralisointi

Eläinoikeusakatemia nosti hiljattain esiin, että sana "pyytää" tarkoitti alun perin konkreettisesti pyyn tappamista, ei luonnolta nöyrästi anomista. Otan tämän huomion ilolla vastaan. Se todistaa juuri sen, mitä me metsästäjä-keräilijät olemme aina tienneet: eräsanastomme ei ole todellisuuden pakenemista tai romantisointia.   

Kun metsästäjä sanoo, että hirvi kaatui tai lintu pudotettiin, tapahtuman fysiologinen realiteetti on molemmille keskustelun osapuolille sataprosenttisen selvä. Jotain on kuollut. Emme yritä huijata ketään uskomaan, että saaliseläin on yhä elossa.

Perinteiset eräsanat kuvaavat tapahtumasarjaa ja prosessia. Ne asettavat saalistuksen oikeaan, lajityypilliseen ja ekologiseen asiayhteyteensä. Sana "tappaa" sen sijaan on kliininen ja typistetty. Se on irrotettu ravinnonhankinnan ja ekosysteemin kontekstista.

Tappaa sanan käyttöä vaaditaan puhtaasti siksi, että se saa metsästäjän näyttäytymään huonossa valossa ja luo tarkoitushakuisesti demonisoivaa mielikuvaa.

Ideologiseen viitekehykseen alistuminen

Kun meiltä vaaditaan "tappaa"-sanan jatkuvaa viljelyä, meiltä ei vaadita rehellisyyttä. Meiltä vaaditaan alistumista eläinoikeusideologiseen moraalikehykseen. Vaatija haluaa kehystää normaalin ja luonnollisen toiminnan irralliseksi, urbaaniksi väkivallaksi. Hän vaatii metsästäjää hylkäämään objektiivisen eräperinteen sanaston ja ryhtymään provosoivaksi öykkäriksi.

En suostu tähän kielelliseen alistumiseen. Keskustelun ei tarvitse olla tahallisesti kärjistettyä ollakseen totta. Puhun saalistuksesta, kaadoista ja eräksi saamisesta, koska ne kuvaavat tarkasti ja kaunistelemattomasti ihmisen fysiologista paikkaa ravintoketjussa.

Demografia ja kielellinen saneluvalta

Jos sekasyöjien valtavirta alkaisi vaatia samaa retorista ehdottomuutta vegaaniselta vähemmistöltä – vaatien heitä luopumaan sadonkorjuusta ja siirtymään "kasvien tappamiseen" – terminologinen muutos runnottaisiin läpi hetkessä.

Suomalaisista yli 90 prosenttia on sekasyöjiä, kun taas puhtaasti vegaanista ruokavaliota noudattaa arviolta alle kaksi prosenttia väestöstä. Suhdeluku on murskaava. Mikäli tässä asiassa aloitetaan todellinen kielellinen voimainkoitos ja terminologian sanelu, vegaaninen ideologia ei numeeristen faktojen valossa ole se taho, joka lopulta päättää, miten suomalaisten ruoanhankinnasta ja luontosuhteesta puhutaan.

Se on kylmä realiteetti.