KESYTETTY MIELI, TRAUMA JA LUONNO KIELTÄMINEN
– Miksi ideologia hyökkää metsästäjää vastaan?
Eläinoikeusideologian ja metsästyksen vastustuksen ymmärtämiseksi on tehokkainta käyttää heidän omia tekstejään heitä itseään vastaan. Eläinfilosofi Elisa Aaltola käsittelee teoksessaan Häpeä ja rakkaus – Ihmiseläinluonto ihmisen häpeää, ahdistusta, itsepetosta ja aggressiivisia puolustusmekanismeja.
Emme lue tätä teosta alistuaksemme sen moralismiin. Käytämme sitä peilinä. Aaltolan teos tarjoaa nimittäin tahtomattaan täydellisen diagnoosin siitä, miksi asfalttikuplaan eristetty, "kesytetty" nykyihminen raivoaa metsästäjälle. Kun puramme eläinideologian palasiin sen oman psykologian kautta, tajuamme yhden asian: metsästäjä-keräilijän ei tarvitse puolustella olemassaoloaan.
Tämän ymmärtämiseksi meidän on kuitenkin ensin katsottava historiaan ja ymmärrettävä, mitä tapahtuu, kun sairaalloinen ideologia ottaa vallan.
Taustoitus: Andrzej Łobaczewski ja sairaiden järjestelmien synty
Puolalainen psykiatri ja kliininen psykologi Andrzej M. Łobaczewski tutki elämäntyönään sitä, miten täysin todellisuudesta irtautuneet, sairaat aatteet voivat kaapata kokonaisen yhteiskunnan. Natsi-Saksan ja Stalinin hirmuvallan läpi elänyt Łobaczewski loi käsitteen poliittinen ponerologia (pahuuden tutkimus).
Hän teki pysäyttävän havainnon: totalitarismi ei ala väkivallalla. Se alkaa kielen ja moraalin vääristämisellä. Łobaczewski nimesi tällaisen järjestelmän patokratiaksi. Suomennettuna se tarkoittaa tilaa, jossa psykologisesti hauraat, pahoinvoivat ja todellisuudesta vieraantuneet ihmiset alkavat sanella, miten terveiden pitäisi elää.
Patokratian ydinase on moraalin nyrjäyttäminen (paramoralismi). Se, mikä on luonnollista biologiaa (kuten ihmisen rooli ravintoketjussa), leimataan "sairaaksi" tai "pahaksi". Vastaavasti se, mikä on luonnosta täysin irti leikattu ja steriili utopia, nostetaan moraalisesti ylivertaiseksi ihanteeksi.
Tällainen ideologia ei kestä todellisuutta. Kun ihminen pakotetaan tähän kuplaan, hän heikkenee. Kesytetty nykyihminen ei enää kestä katsoa luonnon raakuutta silmiin, ja siksi hän alkaa vihata ja rankaista niitä, jotka elävät yhä osana luonnon todellisuutta. Tämä psykologinen dynamiikka on avain eläinoikeusideologian ymmärtämiseen.
Psykopatologian epidemia – Kuinka terve mieli sairastutetaan
Łobaczewskin teorian ydin kiteytyy erääseen hänen hyytävimpään havaintoonsa: "Jos poliittisessa valta-asemassa oleva henkilö on psykopaatti, hän voi aiheuttaa psykopatologian epidemian ihmisissä, jotka eivät pohjimmiltaan ole psykopaattisia."
Tämä selittää täydellisesti sen joukkohysterian, jota kohtaamme nykyisessä luonto- ja eläinkeskustelussa. Sokea raivo ja irrationaalinen viha metsästäjiä kohtaan ei ole massojen luonnollinen tila. Se on kognitiivinen infektio. Kun patologiset ja todellisuudesta vieraantuneet yksilöt nousevat aatteellisiksi johtohahmoiksi – esimerkiksi eläinoikeusliikkeen äänekkäimmiksi mielipidevaikuttajiksi – heidän vääristynyt tapansa nähdä maailma alkaa valua alaspäin.
Nämä ideologit tartuttavat oman sisäisen ahdistuksensa, tyhjyytensä ja luontopelkonsa tavallisiin ihmisiin, jotka ovat vain etääntyneet luonnosta, mutta eivät pohjimmiltaan ole sairaita. Seurauksena on psykopatologian epidemia: aivan tavalliset ihmiset omaksuvat sairaalloisen "paramoraalin", menettävät kykynsä kohdata luonnon biologisia faktoja ja alkavat purkaa tartunnan saanutta raivoaan somessa niihin, jotka yhä elävät osana todellisuutta. Raivoava ja metsästäjää demonisoiva kommentoija ei siis välttämättä itse ole psykopaatti; hän on vain kesytetty ja altistunut ideologiselle tartunnalle.
1. Luonnon pelko ja ahdistus
Metsästäjä-keräilijä kohtaa kuoleman, veren ja satunnaisen kärsimyksen luonnollisena osana metsää. Luonto on armoton. Mutta kun asfalttikuplaan eristetty ihminen joutuu kohtaamaan nämä samat biologiset faktat, hän kokee ne traumana.
Aaltolan kirjassa todetaan, että traumaattiset kokemukset voivat ruokkia häpeäalttiutta ja masennusta. Kun ihminen ei kestä luonnon hallitsemattomuutta, hän ahdistuu. Koko eläinsuojeluideologia on oire tästä ahdistuksesta: se on yritys siivota metsä ja kieltää kuolema, koska oma neuroottiseksi kesytetty mieli ei kestä kohdata elämän ja kuoleman todellista kiertokulkua.
2. Some-raivo on vain puolustusmekanismi
Jokainen metsästäjä on nähnyt sen sosiaalisessa mediassa: silmitön raivo, dehumanisoiva kielenkäyttö ja nimittely "saastaiseksi tappajaksi" tai "psykopaatiksi". Miksi eläinideologi hyökkää niin ehdottomasti?
Aaltolan teos antaa tähänkin vastauksen: häpeän tunteen sietämättömyys voi ajaa yksilön raivoon ja hyökkäyksiin muita kohtaan. Raivo palauttaa ihmiselle hallinnan tunteen, jota ahdistus on nakertanut pienemmäksi. Eläinaktivistin hyökkäys metsästäjää vastaan ei siis ole eettinen kannanotto. Se on oppikirjaesimerkki puolustusmekanismista. Kesytetty ihminen heijastaa oman vieraantumisensa, tyhjyytensä ja pelkonsa niihin, jotka uskaltavat laittaa kätensä multaan ja vereen.
3. Itsepetos ja steriili utopia
Aaltolan kirjassa todetaan itsepetoksesta tällä tavoin: ihminen tietää jotain, mitä ei halua tietää, ja lopulta väistelee tietoaan. Tämä on eläinideologian ydin.
Ideologi vaatii eläimen "kärsimyksen" poistamista, mutta sulkee silmänsä siltä faktalta, että luonnossa ei ole vanhainkoteja. Jos poistamme metsästäjän yhtälöstä, saaliseläimen kohtalona on hidas kuoleminen tauteihin, vammoihin, nääntyminen talvipakkasella tai petoeläimen raatelemaksi joutuminen elävältä. Ideologin on pakko turvautua itsepetokseen ylläpitääkseen harhaa omasta puhtaudestaan. Hän vaatii steriiliä utopiaa, kieltäytyen katsomasta, mitä luonnossa todella tapahtuu.
4. Metsästäjä-keräilijä: Ihmisyyden perusasetus
Metsästäjä ei alistu tähän psykoosiin eikä suostu kesytettäväksi. Hän ymmärtää, että elämä vaatii elämää. Hän minimoi saaliin kärsimyksen taidolla, koirilla ja nykytekniikalla, mutta hän ei teeskentele elävänsä Disneyn elokuvassa.
Kun vastassa on heikennetyn mielen, traumojen ja niistä kumpuavan raivon ohjaama ideologia, ratkaisu ei ole perääntyminen. Metsästäjä-keräilijä ei ole poikkeama, vaan me olemme ihmisyyden alkuperäinen asetus. Realismi ei ole julmuutta; se on terveen ihmisen merkki.
Työkalupakki lukijalle: Miten argumentoida alasajoa vastaan?
Tässä on tiivistetyt aseet, joiden avulla voit purkaa ideologisen hyökkäyksen sen omaa kieltä hyödyntäen:
Paljasta utopia (Itsepetos-argumentti): Kun sinua syytetään eläimen kärsimyksestä, muistuta luonnon todellisuudesta. Totea: "Luonto ei tarjoa kivutonta vanhuuskuolemaa. Ei voida paeta luonnon realiteetteja itsepetokseen ja vaatia steriiliä utopiaa, jota ei ole olemassa."
Osoita aggressio puolustusmekanismiksi (Projisointi-argumentti): Kun kohtaat aggressiivista moralisointia, totea kylmän viileästi: "Eläinfilosofia itsekin toteaa, että jatkuva raivo ja muiden demonisointi ovat usein vain puolustusmekanismeja omaa ahdistusta vastaan."
Käännä asetelma (Ihmisyyden referenssi -argumentti): Älä pyytele anteeksi paikkaasi luonnossa. Määrittele tilanne uudelleen: "Metsästäjä-keräilijä ei ole poikkeama, vaan ihmisyyden biologinen referenssi ja perustila. Kaikki muu on ideologista valintaa olla jotain muuta. Se, että vaaditaan ihmisen eristämistä luonnosta ja koetaan biologinen kiertokulku traumana, on klassinen esimerkki järjestelmästä, joka yrittää heikentää ihmistä kieltämällä lajimme faktat."
Muistetaan elää ihmiselle lajityypilliseen tapaan!
Kirjallisuutta ja tausta-aineistoa:
Aaltola, Elisa: Häpeä ja rakkaus – Ihmiseläinluonto 2019 (Eläinfilosofian ja psykologisten puolustusmekanismien analyysi)
Łobaczewski, Andrzej M.: Political Ponerology: A Science on the Nature of Evil Adjusted for Political Purposes (Patokratian, paramoralismin ja totalitaristisen psykopatologian teoria)
