VALKOTAKKIEN VALLANKUMOUS JA HILJAISUUDEN SPIRAALI

Kuinka normaali muutettiin diagnoosiksi

Olemme käsitelleet aiemmin sitä, kuinka kieltä käytetään aseena ja kuinka yhteiskunnallisesti hyväksytyn puheen rajoja (niin sanottua Overtonin ikkunaa) on siirretty. Mutta pelkkä rajojen siirtäminen ei riitä pitämään yllä nykyisen kaltaista, asenteellista diskurssia suomalaista erä- ja maatalouskulttuuria vastaan. Siihen tarvitaan järeämpiä, psykologisia työkaluja.

Kun katsomme tämän hetken yleistä keskustelua luontosuhteesta, lihansyönnistä tai metsästyksestä, huomaamme erikoisen ilmiön. Vastapuoli ei enää pyri väittelemään kanssamme. Sen sijaan he diagnosoivat meidät.

Diagnoosi aseena: Kun ideologia pukee lääkärintakin

Nykyinen toiseuttaminen ei useinkaan näytä perinteiseltä, huutavalta vihapuheelta. Se on ovelampaa: se on pehmeää äärifundamentalismia, joka on naamioitu kliiniseksi asiantuntija-analyysiksi, he ovat pukeneet itselleen lääkärin takin.

Kun asiantuntijavalta haluaa nollata vuosituhansia vanhan metsästäjä-keräilijän identiteetin ja oikeutuksen, se ei vain esitä eriävää moraalista mielipidettä. Se patologisoi kohderyhmänsä. Puhutaan "empatiavajeesta", "lajisorron sokeudesta" tai "kognitiivisesta dissonanssista". Termit ovat raskaita ja lääketieteelliseltä kalskahtavia.

Tämä on retorisena aseena nerokas ja äärimmäisen vaarallinen. Miksi? Koska potilaan kanssa ei tarvitse neuvotella. Kun vastustaja määritellään kielellisesti sairaaksi, moraalisesti sokeaksi tai kognitiivisesti rajoittuneeksi, hänen argumenteiltaan viedään pohja. Eränkävijästä ei tehdä vain väärässä olijaa, vaan järjestelmän silmissä poikkeama, joka vaatii hallinnollista ja asenteellista "korjaamista".

Hiljentämisen kierre ja valmistettu konsensus

Tällä terapiakielellä ja asiantuntijavallan tuottamalla patologisoinnilla on yksi ainoa, erittäin selkeä päämäärä: sosiaalisen pelon luominen.

Sosiologiassa tunnetaan käsite nimeltä hiljaisuuden spiraali (the spiral of silence). Teoria selittää sen, miksi tavalliset ihmiset vaikenevat, jos he kokevat oman elämäntapansa olevan ristiriidassa äänekkään, "vallitsevan diskurssin" kanssa. Ihminen on laumaeläin, ja suurin pelkomme on sosiaalinen eristäminen ja leimautuminen.

Kun kielenkäyttö on riittävän aggressiivista ja termit tarpeeksi raskaasti leimaavia, tavallinen alkutuottaja, metsästäjä tai lihansyöjä alkaa harjoittaa itsesensuuria. Kahvipöydissä, työpaikoilla ja sosiaalisessa mediassa vaietaan. Ei siksi, että oltaisiin samaa mieltä eläinoikeusideologian kanssa, vaan siksi, ettei haluta joutua valkotakkisen asiantuntijavallan diagnosoimaksi ja sosiaalisesti ristiinnaulituksi.

Illuusion särkyminen

Tämä spiraali luo vaarallisen illuusion: valmistetun konsensuksen. Kun valtaosa vaikenee pelosta, radikaalin asiantuntijavallan äänekäs diskurssi alkaa näyttää yleisesti hyväksytyltä totuudelta. Päättäjät ja media katsovat tätä hiljaisuutta ja kuvittelevat, että kansa on kääntänyt selkänsä perinteiselle luontosuhteelle.

Mutta hiljaisuus ei ole myöntymisen merkki. Se on oire epäterveestä diskurssista, jossa yhden ihmisryhmän avoin, rakenteellinen demonisointi on tehty asiantuntijoiden toimesta salonkikelpoiseksi. Meidän ei tarvitse suostua tähän diagnoosiin. Kun ymmärrämme mekanismin – sen, että kliinisillä termeillä ja leimaamisella yritetään vain sulkea suumme – spiraali murtuu.

Metsästäjä-keräilijän identiteetti on syvä ja faktinen, eikä se vaadi tuekseen akateemista terapiaa. Se vaatii vain sen, että emme suostu puhumaan itsestämme heidän sanakirjansa termeillä.

Lopuksi:

"Elämme valtiossa, jossa koulun kevätjuhlissa laulettu Suvivirsi johtaa herkemmin viranomaistutkintaan kuin yliopistossa opetettu, valtion rahoittama keskitysleiriretoriikka laillisia elinkeinoja ja perinteistä elämäntapaa vastaan."

On irvokasta ajatella tätä ristiriitaa: yhdenlaisen syrjinnän tuottamisesta seuraa välitön rangaistus, mutta toisen ideologian viljelemää natsi-, holokausti- ja joukkotuhoretoriikkaa joudutaan sietämään ja kuuntelemaan jopa valtion oppilaitoksissa.

Samalla tämä täsmälleen sama keskitysleiriretoriikka on laajalti tuomittu YK:ssa, Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa (EIT) sekä IHRA:n (International Holocaust Remembrance Alliance) toimesta. IHRA on hallitustenvälinen järjestö, joka edistää holokaustin tutkimusta, muistamista ja koulutusta maailmanlaajuisesti.

Kirsikkana kakun päällä: tammikuussa Suomen valtioneuvoston kanslia (VNK) julkaisi tietokoosteen antisemitismistä, joka yksiselitteisesti tuomitsee juuri tällaisen holokaustin trivialisoinnin (vähättelyn ja väärinkäytön). (Lähde: Valtioneuvoston julkaisu)

Haiskahtaa pahasti valtiotason kaksoisstandardilta. Onko meillä rakenteellinen ongelma valtiomme rajojen sisäpuolella?

Muistetaan elää ihmiselle lajityypillistä elämää!