IDENTITEETTIPOLITIIKKA ISKI METSÄÄN

– Näin eläinoikeusideologia yrittää sanella luontosuhteemme

Olen aiemmissa kirjoituksissani purkanut toistuvasti auki sitä, kuinka Eläinoikeusakatemia ja sen ympärille rakentunut "rohkean tieteen" verkosto pyrkivät muuttamaan luontosuhdettamme ylhäältä päin tulevalla ideologisella sanelulla. Olen osoittanut, kuinka kieltä ja biologiaa yritetään uudelleenkirjoittaa omien, luonnosta vieraantuneiden utopioiden ehdoilla.

Nyt tälle ilmiölle on alettu vihdoin herätä myös valtamedian puolella, ja sille on löytynyt täydellinen yhteiskunnallinen rinnastus. Toimittaja Sanna Ukkola nosti Iltalehdessä (17.3.26) esiin huolestuttavan ilmiön: kuinka tietyt järjestöt käyttävät identiteettipolitiikkaa, kielen sanelua ja moraalista ylemmyyttä suorana yhteiskunnallisen vallan välineenä. Vaaditaan uutta sanastoa, vanhat termit kielletään loukkaavina, ja toisinajattelijat leimataan sortajiksi.

Heti perään (10.4.26) Ilta-Sanomien Jyrki Lehtola puuttui samassa hengessä filosofi Elisa Aaltolan ja Eläinoikeusakatemian käynnistämään somelynkkaus-operaatioon, jonka kohteena oli viulisti Linda Lampenius. Lehtola osoitti nerokkaasti sen, kuinka aate käyttää eläintä vain alustana omalle ylemmyydentunteelleen: "eläin tuntee sitä, mitä viisas ihminen haluaa sen tuntevan".

Kun näitä valtamedian havaintoja lukee metsästäjän silmin, yhtymäkohdat ovat suorastaan hyytävät. Eläinoikeusakatemia ja sen taustalla vaikuttava tiedeverkosto soveltavat metsästäjiin ja maaseudun asukkaisiin tismalleen samaa pelikirjaa. Kyse ei ole enää pitkään aikaan ollut pelkästä eläinsuojelusta. Kyse on identiteettipoliittisesta vallankäytöstä, jossa ylhäältä päin sanellaan, kuka saa olla olemassa ja millä sanoilla luonnosta saa ylipäätään puhua.

Kielen ja biologian uudelleenkirjoittaminen

Identiteettipolitiikan ensimmäinen sääntö on: se, joka hallitsee sanastoa, hallitsee todellisuutta. Ukkolan kuvaama ilmiö näkyy eläinoikeusliikkeessä suorana hyökkäyksenä eräsanastoa vastaan. Akateemisissa hankkeissa on alettu järjestelmällisesti purkaa auki termejä kuten "vieraslaji", "vahinkoeläin" tai "riista". Tutkijoiden tavoitteena on osoittaa, että metsästys vaatii toimiakseen eläimen toiseuttamista – sen muuttamista elävästä yksilöstä pelkäksi numeroksi.

Tämän kielenpuhdistuksen päämäärä on selvä: utopistinen tiede esittää, että jos puramme tämän kielellisen muurin, metsästys muuttuu moraaliseksi mahdottomuudeksi suorittaa. Tavoitteena on häivyttää biologinen todellisuus, jossa kaadamme hirven ravinnoksi osana luonnollista kiertokulkua. Sen sijaan meidät halutaan pakottaa, kuten Jyrki Lehtolakin terävästi huomioi, sellaiseen rinnakkaistodellisuuteen, jossa meidän tulisi olettaa eläimellä olevan ihmisen kaltainen eksistentiaalinen tietoisuus ja abstrakti ymmärrys omasta olemassaolostaan.

Tämä on täsmälleen samaa kielellistä sanelua, jolla identiteettipolitiikassa pakotetaan yhteiskunta polvilleen uuden, keksityn sanaston ja sen mukana tuodun tekomoraalin edessä. Biologinen fakta – saalistus ja ravintoketju – halutaan korvata ideologisella utopialla, jossa ihminen on vain nöyrä vierailija "lajienvälisessä diplomatiassa". Se on maailmankuva, josta puuttuu täysin luonnon armoton, mutta kaunis realismi.

Kulttuurinen puhdistus ja uhratut koirat

Kaikkein julmin yhtymäkohta tähän teemaan on vaatimus kokonaisen ihmisryhmän identiteetin tuhoamisesta. Kuten identiteettipolitiikassa, myös eläinoikeusliikkeessä vanhat rakenteet leimataan automaattisesti sortaviksi ja pahaksi. Minun identiteettini on metsästäjä-keräilijä. Se on tietoinen valintani säilyttää alkuperäinen tapani olla olemassa modernin yhteiskunnan keskellä. Mutta Eläinoikeusakatemian ja sen tukijoiden visiossa tämä identiteetti on hävitettävä. He eivät halua villiä luontoa; he haluavat maailmanlaajuisen eläintarhan, josta on pesty pois kaikki verinen ja epämiellyttävä.

Tässä hiljaisessa kulttuurisessa puhdistuksessa on myös vaiettu sivukärsijä, jonka kohtalo paljastaa koko ideologian irvokkuuden: metsästyskoira. Kun metsästyksen vastustajat vaativat elämäntapamme lakkauttamista, he pyrkivät samalla pyyhkimään maailmankartalta kymmenien koirarotujen olemassaolon, jotka jakavat tuon saman pyytäjän identiteetin. Eläinoikeusutopisteille ei ole mitään väliä sillä, vaikka kokonaisia koirarotuja tai muita heidän maailmankuvaansa sopimattomia lajeja jouduttaisiin uhraamaan, kunhan luonto saadaan pakotettua heidän omaan steriiliin muottiinsa.

Aivan kuten identiteettipolitiikassa käytetään usein häpeää ja moraalista ylemmyyttä vallan välineenä, eläinoikeusliikkeen vertaisarvioitu siipi pyrkii samaan: saamaan metsästäjän häpeämään omaa atavistista luontoaan.

Me tarvitsemme kipeästi Sanna Ukkolan ja Jyrki Lehtolan kaltaisia toimittajia perkaamaan näitä yhteiskunnallisen vallankäytön mekanismeja.

Kun seuraavan kerran luet uutisen eläinoikeusjärjestöjen vaatimuksista, ymmärrä tämä: kyse ei ole vain jäniksen tai hirven pelastamisesta. Kyse on ideologisesta sodasta, jossa sinun kielesi, kulttuurisi ja identiteettisi yritetään julistaa laittomaksi.