KUN KIELI MUUTTUU ASEEKSI

– ja sanat teoiksi

Historialla on tapana toistaa itseään, ja jokainen historian suuri vääryys on alkanut samalla tavalla. Ennen kuin miltään ihmisryhmältä on viety oikeuksia, heidät on ensin pitänyt määritellä "ongelmaksi". Tänä päivänä tämä mekanismi ei tarvitse fyysisiä tunnuksia, vaan se toimii digitaalisten leimojen, uuskielellä tehdyn demonisoinnin ja asiantuntijavallan luoman sosiaalisen eristämisen kautta. Ensimmäinen askel on kielen haltuunotto. Metsästäjää ei enää nähdä ihmisenä luonnon kiertokulussa, vaan hänet leimataan akateemisilla termeillä "lajisortajaksi" ja "väkivallan harjoittajaksi".

Kun kieli muuttuu, muuttuu nopeasti myös se, mitä ihmisille on sallittua tehdä. Näemme raskaasti rahoitetun ja akateemisesti verkottuneen asiantuntijaelimen, joka käyttää koko painoarvoaan kertoakseen, että kokonaisen ihmisryhmän olemassaolo ja identiteetti on väärin. Kun tämä demonisointi hiotaan järjestelmällisesti "tieteelliseksi totuudeksi", olemme todellisella vaaravyöhykkeellä. Tällöin kansa saadaan uskomaan, että leimatuille voi tehdä mitä tahansa. Meidät halutaan poistaa luonnosta ensin sanoilla, sitten laeilla ja lopulta sosiaalisella hävittämisellä.

Tämä ei ole vain pelottava visio, vaan oikeuslaitos on jo joutunut puuttumaan tilanteeseen. Satakunnan käräjäoikeus on hiljattain antanut tuomion vainoamisesta tapauksessa, joka liittyy juuri tähän vastakkainasetteluun. Kun aate muuttuu fanaattiseksi ja oikeuttaa itsensä ylivertaisella moraalisella sädekehällä, sanat muuttuvat oikeuden tuomitsemiksi teoiksi.

Silloin ei tarvita enää fyysisiä kangasmerkkejä.

Kaikista Suomen metsästäjistä on olemassa virallinen rekisteri, ja huoli näiden tietojen päätymisestä vääriin käsiin on erittäin aiheellinen. Jo nyt näemme, kuinka sosiaalisessa mediassa hyökätään armotta niiden kimppuun, joiden mielipide ei sovi kapeaan suojelunarratiiviin. Omalla nimellään ja kasvoillaan toimivia laillisen elämäntavan harjoittajia maalitetaan häikäilemättömästi. Tarvitsemme vain yhden tietomurron ja rekisterivuodon, jolloin jokainen metsästyskortin haltija on kertaheitolla maalitaulu internetin hallitsemattomalle lynkkausjoukolle.

Minä koen tämän vallankäytön ja demonisoinnin suoraan itseeni tavalla, joka kauhistuttaa. Riippumatta siitä, mitä mieltä kukin meistä on suurpetopolitiikasta tai metsästyksestä, meidän on kysyttävä itseltämme: onko tämä se yhteiskunta, mihin olemme menossa? Enää puuttuu vain se viimeinen raja, jonka ylittämisen jälkeen laillista elämäntapaa harjoittavien ihmisten turvallisuudella ei ole enää yhteiskunnalle väliä. Pysähdy ja herää katsomaan tätä mekanismia, se on siellä ja muistuttaa siitä, kuinka huomaamatta ja salonkikelpoisesti ihmisryhmien eristäminen on aina historiassa alkanut.

Tulen myöhemmin avaamaan tarkemmin niitä mekanismeja ja rakenteita, joiden kautta tähän pisteeseen on päädytty. Mutta ensin on katsottava, miten maailma reagoi siihen, kun sanat muuttuivat teoiksi.