KADOTETUT RODUT – MITÄ TAPAHTUU METSÄSTYSKOIRALLE ELÄISUOJELIJOIDEN UTOPIASSA?

Metsästyksen totaalikieltäminen on eläinsuojeluideologian ääneen lausumaton – ja usein ääneenkin lausuttu – tavoite. Kun akateemisissa kammioissa ja säätiöiden rahoittamissa hankkeissa piirretään utopioita "verettömästä luonnosta", unohtuu yksi olennainen kärsijä: koira.

Jos metsästys lopetetaan, se poistaa samalla ikiaikaisen ihmisen ja metsästyskoirien yhdessäolon olemassaolon. Ihminen ja koira ovat rakentaneet liittonsa nimenomaan pyynnin ympärille, ja vanhimmat tuntemamme koirarodut on jalostettu nimenomaan metsästystarkoitukseen. Kyseessä on atavistinen, syvä ja alkuvoimainen yhteys ihmisen ja eläimen välillä.

Vietti, jota ei voi sammuttaa

Metsästyskoiralle metsästys ei ole valinnainen sunnuntaiharrastus. Se on puhtaasti vietti. Metsästyskoirat eivät ole mitään ilman metsästystä.

Tästä seuraa karu tosiasia: eläinsuojelijat haluavat tietysti poistaa metsästyskoirat. Ideologisessa utopiassa nämä koirat jäisivät työttömiksi. Kukaan ei tunnu kysyvän, kuinka paljon metsästyskoiria maailmassa oikein on. Pelkästään Suomessa (Suomen Kennelliiton mukaan) metsällä käy vuosittain noin 100 000 koiraa. Puhutaan valtavasta, maailmanlaajuisesta eläinmäärästä, jonka olemassaolon oikeutus voitaisiin vetää yhdellä poliittisella päätöksellä vessasta alas.

Pelastajien paradoksi

Kun tätä keskustelua käydään, en yksinkertaisesti huomaa vastapuolen argumenteissa logiikkaa. Eläinsuojelijat ovat oman ideologiansa nojalla valmiita uhraamaan kymmenien, jos ei jopa satojen koirarotujen olemassaolon.

Silti he omistavat koiria itse.

Miten eläinsuojelijat ylipäätään perustelevat nämä itse omistamansa koirat? Koirathan ovat biologisesti lihansyöjiä, ja jokainen sohvalla makaava lemmikki vaatii elääkseen toisen eläimen kuoleman. Tehotuotetun lihan syöttäminen lemmikille on ilmeisesti hyväksyttävämpää kuin antaa metsästyskoiran toteuttaa lajityypillistä viettiään luonnossa.

Tämä ristiriita ulottuu aivan huipulle asti:

• Jopa dosentti Aaltola itse omistaa useamman rescuekoiran.

• Miten ihmeessä logiikka rakentuu sen ympärille, miten eri rodut priorisoidaan?

Miksi ulkomailta tuotu rescuekoira on moraalisesti arvokkaampi kuin suomalaisessa metsässä elämäntehtäväänsä suorittava pystykorva tai ajokoira?

Tämä herättää väistämättä kysymyksen siitä, onko taustalla kenties tuttu ideologia "valitusta kansasta". Tuntuu, että on olemassa ryhmittymä, jolla on yksinoikeutettu valta päättää, kuka ylipäätään tietää ja kuka saa olla olemassa.

Identiteetin tuhoaminen kyseenalaisen edistyksen nimissä

Kun metsästyksen vastustajat vaativat elämäntapamme lakkauttamista, kyse ei ole enää vain riistasta. Kyse on järjestelmällisestä yrityksestä tuhota kokonainen ihmisen identiteetti – ja siinä samalla pyyhkiä maailmankartalta kymmenien koirarotujen olemassaolo, jotka jakavat tuon saman pyytäjän identiteetin.

Miten tällainen yhden ihmisryhmän syvimpään olemukseen kohdistuva paine on ylipäätään perusteltavissa suuressa kuvassa? Elämme aikaa, jolloin kulttuurista monimuotoisuutta, vähemmistöjen oikeuksia ja ihmisen vapautta vaalia omia juuriaan korostetaan ja suojellaan kiivaasti. Silti metsästäjä-keräilijän identiteetin tuhoaminen sallitaan julkisessa keskustelussa täysin avoimesti.

Se sallitaan vain siksi, että tämä hiljainen kulttuurinen puhdistus on onnistuttu pukemaan "hyvyyden" ja eläinsuojeluideologian kaapuun. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että yhtä ihmisryhmää vaaditaan luopumaan biologisesta ja kulttuurisesta ytimestään, jotta vieraantunut enemmistö voisi tuntea moraalista ylemmyyttä. Metsästäjä ja hänen koiransa ovat tässä pelissä vain sijaiskärsijöitä suojeluideologien omalle luontovieraantumiselle.

Jos todella haluamme kunnioittaa eläimen oikeutta lajityypilliseen elämään, meidän on ymmärrettävä, että metsästyskoiran paikka on metsässä. Sen kieltäminen ideologian nimissä on silkkaa eläimen oman olemuksen tuhoamista.