KUN METSÄSTÄ TULI OMA VALTIO

-Utopistinen tutkimus metsästyksen lopusta

Vaikka metsästystä perustellaan perinteisesti luonnonhoidolla ja maaseudun elämänmuodolla, sen asema nyky-yhteiskunnassa on kaikkea muuta kuin vakiintunut. Samalla kun julkinen keskustelu eettisyydestä kiihtyy, akateemisen maailman syvissä kerroksissa, "rohkean tieteen" ja filosofian piirissä, hahmotellaan jo jotain huomattavasti radikaalimpaa. Siellä rakennetaan maailmaa, joka näyttäytyy monelle puhtaana utopiana: todellisuutta, jossa ihminen ei enää mene metsään kivääri kädessä, vaan neuvottelee eläinten kanssa tasavertaisena toimijana.

Tämä ei ole vain aktivismia. Se on vertaisarvioitua, rahoitettua ja korkeatasoista tutkimusta, joka kyseenalaistaa kaiken, mitä luulemme tietävämme "riistasta".

1. Eläin ei ole kohde, vaan kansalainen

Yksi radikaaleimmista avauksista suomalaisessa tiedekentässä on ollut eläinten perusoikeuksien tutkimus. Kun oikeustieteilijä Birgitta Wahlberg ja filosofi Elisa Aaltola puhuvat eläinten oikeudesta elämään ja ruumiilliseen koskemattomuuteen, he eivät puhu vain lemmikeistä, vaan kaikista luonnonvaraisista yksilöistä.

"Oikeusjärjestelmässä eläin on tähän asti ollut kohde, omaisuutta. Utopistisessa, mutta juridisesti perustellussa visiossa eläin nousee oikeussubjektiksi. Tällöin metsästys ei ole enää 'kannansäätelyä', vaan yksilöön kohdistuvaa väkivaltaa."

Tätä työtä on tukenut muun muassa Koneen Säätiö, joka on tunnettu nimenomaan "rohkeiden avauksien" rahoittamisesta. Säätiö on myöntänyt merkittäviä summia hankkeisiin, joissa eläinten asemaa pohditaan perustuslain näkökulmasta.

2. Metsästys diplomatian epäonnistumisena

Jos eläin on "henkilö", metsä muuttuu eräänlaiseksi monilajiseksi valtioksi. Tällöin astutaan Zoopolis-teorian piiriin, jota on sovellettu suomalaisessa tutkimuksessa (esim. hankkeissa, jotka pohtivat eläinten kansalaisuutta).

Tässä visiossa:

• Villiympäristöt nähdään suvereeneina alueina, joilla muilla lajeilla on oma hallintonsa ja elämäntapansa.

• Ihminen on vierailija, jonka tulee noudattaa "lajienvälistä diplomatiaa".

• Metsästys näyttäytyy tässä valossa barbaarisena hyökkäyksenä toisen suvereenin yhteisön jäseniä kohtaan.

  
  

3. "Haittaeläin" on kielitieteellinen fiktio

Sosiologi ja tutkija Salla Tuomivaara on tuonut esiin, kuinka kieli rakentaa todellisuuttamme. Kriittisessä eläintutkimuksessa on purettu auki termejä kuten "vieraslaji", "vahinkoeläin" tai "riista".

Tutkimus osoittaa, että metsästys vaatii toimiakseen eläimen toiseuttamista (sanaa on avattu aiemmassa julkaisussa) – sen muuttamista elävästä yksilöstä pelkäksi numeroksi tilastossa. Utopistinen tiede esittää, että jos puramme tämän kielellisen muurin, metsästys muuttuu mahdottomaksi suorittaa. Emme voisi enää ampua "supikoiraa", vaan ampuisimme "tietoisen elävän olennon".

4. Onko tämä utopiaa vai tulevaisuutta?

Moni "kadunmies" pitää näitä ajatuksia täysin absurdeina. Silti nämä tutkijat istuvat yliopistojen kammioissa ja heidän artikkeleitaan julkaistaan kansainvälisissä tiedelehdissä. Meno alkaa muistuttaa menneisyyden oikeudenkäyntejä, joissa eläimiä tuomittiin hirteen – mikä on outoa ja väkivaltaista.

Tässä piilee kuitenkin utopian vaikein kysymys: Mikäli susi menee lammasaitaukseen ja tappaa lampaan, tuomitaanko se elinkautiseen? Jos eläin on oikeussubjekti, onko se myös vastuussa teoistaan?

Rahoituspäätökset puhuvat puolestaan:

• Koneen Säätiö ja Suomen Akatemia ovat ohjanneet resursseja tutkimukseen, joka purkaa ihmiskeskeisyyttä.

• Kyseessä ei ole vain marginaalinen harrastus, vaan tiedeyhteisön tunnustama tarve löytää uusia tapoja elää tällä planeetalla.

Shakkimatti: Kissa, minä ja utopian mahdottomuus

Vaikka akateemikot haaveilevat steriilistä paratiisista, sohvillamme makaa filosofinen ansa, jota verovaroilla tuettu tiede ei pysty purkamaan: kotikissa.

Kissa on onnistuneesti "kesytetty" vain siinä mielessä, että se sietää ihmistä. Sisimmässään se on pysynyt puhtaana metsästäjä-saalistajana.

Jos eläimellä on oikeus "lajityypilliseen elämään", kissalla on oikeus saalistaa. Mutta saalistaessaan se loukkaa toisen eläimen oikeutta elämään.

Tässä kohtaa asetan itseni ja kissan samaan rintamaan. Minun identiteettini on metsästäjä-keräilijä. Se on tietoinen valintani säilyttää alkuperäinen tapani olla olemassa modernin yhteiskunnan keskellä.

Argumentti on yksinkertainen: Jos filosofit hyväksyvät kissan autonomian ja sen verisen luonnon, heidän on hyväksyttävä myös minun identiteettini. Jos taas he vaativat metsästyksen lopettamista moraalisiin utopioihin vedoten, he eivät tavoittele vaikkapa kissan vapautta, vaan luonnon lopullista kesyttämistä.

He eivät halua villiä luontoa; he haluavat maailmanlaajuisen eläintarhan, josta on pesty pois kaikki verinen ja epämiellyttävä.

Kysynkin teiltä, arvon tutkijat: Oletteko valmiita hyväksymään todellisen vapauden, joka sisältää myös kuoleman ja saalistuksen? Vai onko utopia vain tapa poistaa saalistaja maailmasta – olipa se kissa tai ihminen?

Viisi filisofien väitettä, jotka haastavat nykyisen metsästyspuheen

1. Metsästys on diplomatian epäonnistumista. Jos eläimet nähtäisiin omina kansakuntinaan, metsästys olisi naapurisuvereniteetin loukkaus.

2. "Riista" on kielellinen vankila. Termit on luotu, jotta meidän ei tarvitsisi kohdata eläintä tuntevana yksilönä.

3. Ekosysteemi ei tarvitse ihmistä "hoitajaksi". Väite, että luonto kaatuu ilman ihmistä, on ihmiskeskeinen harha.

4. Harrastus ei oikeuta hengenriistoa. Mikään muu harrastus ei perustu tuntevan olennon tappamiseen.

5. Metsästys on osa vanhentunutta valtarakennelmaa. Olemmeko valmiita hyväksymään eläimet tasavertaisiksi asukkaiksi?

Tämä artikkeli käsittelee akateemisia tutkimussuuntauksia ja teoreettisia visioita, jotka eivät edusta nykyistä lainsäädäntöä. Teksti on tarkoitettu herättämään keskustelua, ja siinä esitetyt näkemykset ovat kirjoittajan vastauksia nykykeskusteluun.