METSÄSTÄJÄN VASTASANAKIRJA

Kirjoitus on jatko-osa artikkeliin >> KIELELLINEN VALLANKÄYTTÖ ELÄINKESKUSTELUSSA.

Purkuopas akateemiseen uuskieleen.

Kieliperintö: Miksi eräsanasto on luonnon omaa suoja-aluetta?

Ennen kuin pureudumme akateemiseen uuskieleen, on ymmärrettävä, mitä olemme menettämässä. Suomalainen eräsanasto on kehittynyt tuhansien vuosien aikana suorassa vuorovaikutuksessa, metsän ja riistan kanssa. Se ei ole syntynyt yliopistojen ilmastoiduissa kabineteissa, vaan nuotioiden äärellä ja hangilla.

1. Kieli on selviytymisen työkalu, ei ideologiaa Muinaissuomalaiselle oikea sana oli elintärkeä. Kun puhumme erästä, riistasta tai pyynnistä, puhumme sanoista, jotka kuvaavat ihmisen paikkaa osana luonnon kiertokulkua. Nämä sanat eivät ole neutraaleja, mutta ne eivät ole myöskään alistavia – ne ovat kunnioittavia. Metsästäjä-keräilijälle eläin oli hengenheimolainen, mutta myös elämän ylläpitäjä. Sanasto rakentui tämän pyhän ja sievistelemättömän tasapainon ympärille.

Esimerkkinä tästä kielen ja todellisuuden saumattomasta liitosta on lumi. Siinä missä akateeminen uuskieli pyrkii yleistämään, perinteinen eräsanasto erottelee tarkasti: meillä on kymmeniä sanoja lumelle, koska jokainen niistä kertoo eri tarinan selviytymisestä.

• Jäljittäminen ja havainnointi: Kun metsästäjä puhuu vitikelistä, hän tietää, että uusi, pehmeä lumi on peittänyt vanhat jäljet ja jokainen painautuma on tuore ja varma tieto eläimen liikkeestä. Toisaalta hankikanto tai marraskeli muuttavat täysin sen, miten kulkeminen metsässä muuttuu.

• Pyytämisen raskaus: Lumi ei ole vain maisema, vaan vastus. Umpihanki vaatii kulkijalta äärimmäistä kestävyyttä, kun taas viti tekee hiihdosta vaivatonta. Sanat kuvaavat suoraan sitä fyysistä panosta, jonka luonto vaatii osana energian siirtoa.

• Eläimen käytöksen ennustaminen: Lumityyppi määrittele eläimen eloonjäämisstrategian. Kova hankikanto avaa pedoille nopeat väylät, mutta pakottaa sorkkaeläimet varovaisuuteen niiden puhkaistessa terävän pinnan. Nuoska, on termi suojalumelle, joka on kosteaa ja tarttuvaa. Se pakkautuu helposti ja jää kiinni eläimen tassuihin ja karvoitukseen tai pyytäjän sukseen.

  
  

Jos tämä hienovarainen sanasto korvataan geneerisillä termeillä, menetämme samalla kyvyn lukea metsän viestejä. Lumi lakkaa olemasta informaatiota ja muuttuu vain "olosuhteeksi

2. Kielellinen ekosysteemi ja sen sotkeminen Eräsanaston muuttaminen on kielellistä ekosysteemin tuhoamista. Kun perinteinen termi korvataan akateemisella uuskielellä, tapahtuu sama, kuin istuttaisi vieraslajin herkkään metsään: se peittää alleen alkuperäisen viisauden.

• Riista muuttuu ”kohteeksi” tai ”uhriksi”.

• Eräperinne muuttuu ”lajienväliseksi valtasuhteeksi”.

• Metsästys muuttuu ”väkivallaksi”.

Tämä ei ole edistystä, vaan kielellistä vieraannuttamista. Se katkaisee sen näkymättömän rihman, joka yhdistää nykyihmisen esivanhempiinsa ja suoraan luontokokemukseen. Jos menetämme kykymme puhua metsästä sen omilla nimillä, menetämme kykymme ymmärtää sitä.

3. Miksi sanastoa ei saa muuttaa suoralta kädeltä? Kun kieli muuttuu, suhde maailmaan muuttuu. Jos hyväksymme uuskielen, hyväksymme samalla sen taustalla olevan oletuksen siitä, että ihmisen ja luonnon välinen vuorovaikutus on lähtökohtaisesti väärin. Eräsanastomme on puolustusmuuri tätä vieraantumista vastaan. Se muistuttaa meitä siitä, että olemme osa ekosysteemiä, emme sen ulkopuolisia tarkkailijoita tai moraalisia ylituomareita.

Vastasanakirja

Kun Eläinoikeusakatemia ja sen rahoittama koneisto käyttävät uuskieltä, he siirtävät huomion pois luonnon todellisuudesta kohti teoreettisia utopioita. Tässä on "vastasanakirja", jolla käännät akateemisen jargonin takaisin maan pinnalle (sisältää ripauksen ironiaa):

• Lajisortaja → Lajirealisti

  • Akatemian mukaan: Ihminen, joka rinnastaa eläimen kohtelun rasismiin.

  • Todellisuudessa: Henkilö, joka tunnustaa luonnon hierarkiat ja ekosysteemin toiminnan ilman utopiasuodatinta. Lajirealisti ymmärtää, että ravintoketju ei ole "sortoa", vaan elämän perusedellytys. Ironisesti: Henkilö, joka ei yritä selittää sudelle, että kauris on sen ”oikeussubjekti”.

    
    

• Lajienvälinen väkivalta → Ekologinen vuorovaikutus

  • Akatemian mukaan: Metsästys, joka on riisuttu ravinnollisesta ja riistanhoidollisesta merkityksestään.

  • Todellisuudessa: Tapahtuma, jossa luonto toteuttaa itseään. Kun saalistaja ja saalis kohtaavat, kyse on orgaanisesta energian siirrosta, ei "rikoksesta". Ironisesti: Akateeminen termi ”väkivalta” on kuin kutsuisi sadetta ”pilvien harjoittamaksi kiusanteoksi”.

    
    

• Toiseuttaminen → Ykseyttäminen

  • Akatemian mukaan: Prosessi, jossa eläin nähdään alempiarvoisena objektina.

  • Todellisuudessa: Metsästäjä on ainoa, joka ei toiseuta eläintä. Hän kohtaa sen todellisuudessa, ottaa siitä vastuun ja sulauttaa sen osaksi omaa kehoaan ravintona. Ironisesti: Todellista toiseuttamista harrastaa se, joka näkee lihan vain muovipakettina ja on vieraantunut elämän ja kuoleman kiertokulusta.

    
    

• Lajienvälinen oikeudenmukaisuus → Biologinen rehellisyys

  • Akatemian mukaan: Ihmisoikeuksien kaltaiset oikeudet kaikille lajeille.

  • Todellisuudessa: Oikeudenmukaisuus luonnossa tarkoittaa sitä, että jokaisella lajilla on paikkansa ja tehtävänsä ilman ihmisen moraalista ylikontrollia. Ironisesti: ”Oikeudenmukaisuus” on akateeminen keksintö, jolla yritetään pakottaa metsän asukkaat noudattamaan kaupunkilaista käytösetikettiä.

    
    

• Eläintoimijuus → Lajityypillinen vaisto-olento

  • Akatemian mukaan: Eläin on ”henkilö”, jolla on tietoinen tahto ja oikeudet.

  • Todellisuudessa: Eläimen arvon tunnustaminen sellaisena kuin se on, ilman että siitä yritetään väkisin tehdä karvaista ihmistä. Ironisesti: On eläimen halventamista väittää, että sen korkein tavoite olisi saavuttaa ihmisen kaltainen juridinen asema. Eläin ei halua olla ”subjekti” oikeussalissa; se haluaa toteuttaa vaistojaan vapaana.

Tämä sanakirja on tarkoitettu jokaiselle metsästäjälle, joka kieltäytyy kielellisestä antautumisesta ja haluaa säilyttää oikeutensa kutsua asioita niiden oikeilla nimillä.