RAHAA EI OLE SOTEEN, MUTTA IDEOLOGIAAN RIITTÄÄ SATOJA MILJOONIA

Näin Suomeen perustettiin mitään tuottamaton ideologinen rahanpolttolaitos

Suomi elää ennennäkemättömän talouskurimuksen aikaa. Valtio leikkaa aivan joka paikasta, ja maata johtavat poliitikot joutuvat tekemään tuskallisia päätöksiä. Hyvinvointialueet tekevät miljardiluokan alijäämiä, kylien terveyskeskuksia suljetaan ja aluesairaaloiden yöpäivystyksiä ajetaan alas muutaman miljoonan euron säästöjen toivossa. Kun kyse on ihmisten terveydestä, turvallisuudesta ja peruspalveluista, vastaus on aina sama: rahaa ei ole.

Mutta tämä on vain puoli totuutta. Samaan aikaan kun tavallisen kansalaisen palveluista tingitään, yhteiskunta sallii, suojelee ja rahoittaa koneistoa, jonka ainoa tehtävä on polttaa rahaa ideologisen ajatuksen nimeen. Julkisista varoista, oikeuslaitoksen resursseista ja maaseudun elinkeinojen vaikeuttamisesta muodostuu vuosien saatossa järisyttävä, satojen miljoonien eurojen kumulatiivinen lasku.

On aika asettaa palapelin palat kohdalleen ja osoittaa tämän sotkun todellisia aiheuttajia.

Teollisuus ilman tulosvastuuta

Mietitäänpä hetki oikeaa teollisuutta. Mikä tahansa raskas teollisuus – olipa kyse metsä-, metalli- tai kemianteollisuudesta – vaatii toimiakseen valtavasti pääomaa ja kuluttaa resursseja. Vastineeksi se kuitenkin tuottaa vientituloja, luo työpaikkoja, valmistaa fyysisiä hyödykkeitä ja maksaa massiivisia verotuloja, joilla tämä yhteiskunta ja sen palvelut loppukädessä rahoitetaan. Se on moottori, joka pitää pyörät pyörimässä.

Jos jokin perinteinen tehdas polttaisi satoja miljoonia euroja vuosikymmenten aikana tuottamatta yhtäkään myytävää tuotetta tai palvelua, se ajettaisiin välittömästi konkurssiin, rahoitus katkaistaisiin ja sen johto haastettaisiin oikeuteen varojen haaskaamisesta.

Mutta Suomessa pyörii toinenkin teollisuudenala: ideologinen konfliktiteollisuus. Tällä "tehtaalla" ei ole minkäänlaista tulosvastuuta. Se kuluttaa vuodesta toiseen kymmeniä miljoonia euroja suoria valtionavustuksia, hankerahoituksia ja näennäistutkimuksen apurahoja. Mikä on sen tuotos? Ei yhtäkään todellista työpaikkaa puhtaan hallinnon ulkopuolelle, ei vientituloja, ei infrastruktuuria. Tämän laitoksen ainoa lopputuote on yhteiskunnallinen kitka, pysähtyneisyys ja laillisen, kestävän luonnonhyödynnyksen halvaannuttaminen.

Koska tämä massiivinen rahanpoltto on paketoitu "luonnonsuojelun" ja "eläinoikeuksien" kiiltävään käärepaperiin, päättäjät ja media ummistavat silmänsä siltä, että veronmaksajat on pakotettu tämän pohjattoman kaivon äänettömiksi rahoittajiksi.

Miten se kymmenien miljoonien vuotuinen lasku muodostuu?

Tämä haittakoneisto toimii tehokkaasti, koska se hyödyntää lainsäädännössä olevaa valuvikaa, joka tekee itse oikeusprosessista aseen. Lasku ei tule yhdestä luukusta, vaan se on ripoteltu piiloon järjestelmän uumeniin:

• Suorat valtionavustukset ja hankerahoitukset: Valtio jakaa vuosittain ministeriöiden kautta ja erilaisina projektirahoituksina miljoonia euroja järjestöille. Yhteiskunta siis käytännössä verovaroin palkkaa ja rahoittaa näitä tahoja, jotta ne voisivat hyökätä valtion oman riistahallinnon ja viranomaisten tekemiä laillisia päätöksiä vastaan.

  
  

• Oikeuslaitoksen krooninen ruuhkauttaminen: Kun Suomen riistakeskus myöntää tutkittuun tietoon ja tieteelliseen kanta-arvioon perustuvia poikkeuslupia, järjestöt käynnistävät automaattisen valitustehtailun hallinto-oikeuksiin. Korkeasti koulutettujen tuomareiden ja virkamiesten työtunteja hukataan miljoonien eurojen edestä paperisotaan, jossa käsitellään kerta toisensa jälkeen samoja, jo perusteettomiksi todettuja väitteitä.

  
  

• Toimeenpanokiellot aseena: Valittaminen on järjestöille täysin riskitöntä ja käytännössä ilmaista. He käyttävät oikeuslaitoksen hitautta aseena hakiessaan päätöksille toimeenpanokieltoja. Vaikka oikeus toteaisi vuotta myöhemmin valituksen olleen täysin aiheeton, ideologi on jo voittanut: metsästysaika on umpeutunut ja laillinen pyynti estetty.

  
  

• Kertautuvat vahingot maaseudulle: Kun kannanhoidollinen metsästys halvaannutetaan, eläinkannat kasvavat yli sietokyvyn. Valtio maksaa vuosittain miljoonia euroja korvauksia suurpetojen tuhoista ja kolarivahingoista. Pitkällä aikavälillä tämä investointihalukkuutta ja luottamusta murentava sotku kurjistaa maaseudun elinkeinoja ja ajaa niitä alas.

  
  

Tämä paperisodasta ja korvauksista syntyvä kymmenien miljoonien eurojen vuotuinen lasku on kuitenkin vasta jäävuoren huippu. Todellinen tuho tapahtuu maaseudun arjessa. Ideologinen vastustus ei kaihda keinoja, ja sen hintalappu moninkertaistuu, kun mukaan lasketaan järjestelmällinen mustamaalaaminen ja piilokulut:

• Imagovahinko ja elinkeinojen tuhoaminen: Kun laillista ja valvottua toimintaa harjoittavia tuottajia tai riistanhoitajia leimataan julkisuudessa "murhaajiksi" ja suomalaisia maatiloja verrataan perusteettomasti "keskitysleireihin", kyse ei ole sananvapaudesta, vaan elinkeinojen tahallisesta sabotoinnista. Tästä seuraava jatkuva puolustuskamppailu, kriisiviestintä ja perusteettomat mainehaitat maksavat yrittäjille maltaita.

  
  

• Inhimillinen kriisi ja investointien jäätyminen: Jatkuva somessa tapahtuva maalittaminen, salakuvaukset ja tilojen kyttäys ajavat maatalousyrittäjiä loppuunpalamisiin. Yksikin ennenaikainen eläköityminen tai vakava työuupumus maksaa yhteiskunnalle satojatuhansia euroja. Vielä kalliimmaksi käyvät ne lukemattomat peruuntuneet sukupolvenvaihdokset, joissa nuoret jättävät tilan jatkamatta ideologisen painostuksen pelossa.

  
  

• Viranomaisten resurssien sitominen: Kuinka monta poliisipartiota irrotetaan vuosittain oikeasta rikostorjunnasta purkamaan laittomia iskuja tuotantolaitoksiin tai turvaamaan laillisia susijahteja häiriköiviltä aktivisteilta? Tämän logistiikan ja poliisin työtunnit maksaa suoraan veronmaksaja.

  
  

• lkivalta, turvallisuuskulut ja jatkuva käräjöinti: Metsästystornien sahaaminen rikki, autojen renkaiden viiltely metsäautoteillä ja tilojen pakollinen varustaminen raskailla kameravalvontajärjestelmillä ovat suoraa, ideologian lietsomaa rikollisuutta. Samaan jatkumoon kuuluu säälimätön somemaalittaminen, josta joudutaan jatkuvasti käymään raskaita oikeudenkäyntejä. Nämä raskaat prosessit nielevät rahaa ja sitovat viranomaisten resursseja kuukausikaupalla.

  
  

Huoltovarmuus ja geopoliittinen todellisuus

Viime vuodet ovat näyttäneet karulla tavalla, mihin suuret valtiot pystyvät ja kuinka nopeasti globaalit kriisit voivat katkaista kansainväliset toimitusketjut. Tällaisessa todellisuudessa kansallinen huoltovarmuus – kyky ruokkia oma kansa omalta maalta ja pitää yhteiskunnan perustoiminnot pystyssä – ei ole enää vain poliittinen juhlapuhe, vaan kirjaimellinen elinehto.

Herääkin vakava kysymys: mistä otamme rahat ja resurssit tämän kriittisen huoltovarmuuden ylläpitämiseen, kun yhteiskuntamme vähäisiä varoja poltetaan surutta täysin todellisuudesta irtautuneeseen, mitään tuottamattomaan haittatoimintaan?

Kotimainen maatalous, kestävä riistanhoito ja metsästäjäien ylläpitämä luontosuhde ovat niitä hajautettuja, elintärkeitä resursseja, jotka pitävät leivän pöydässä silloin, kun rajat menevät kiinni. Kun ideologinen koneisto saa yhteiskunnan hiljaisella suostumuksella uuvuttaa näitä ruoantuottajia, estää maaseudun investointeja ja halvaannuttaa laillista eränkäyntiä, kyse ei ole enää vain taloudellisesta vahingosta. Se on suora isku Suomen kriisinkestävyyttä vastaan.

Lopuksi: Kyse ei ole eläimistä, vaan rahasta ja vallasta

On tehtävä yksi asia täysin selväksi: eläimet ja luonto ovat elintärkeitä. Tässä perkaamisessa ei ole kyse eläinten arvon vähättelystä.

Kyse on siitä irvokkaasta tavasta, jolla tämä yhteiskunnan laillistettu kuppaus tehdään eläinten varjolla. Tätä koneistoa eivät nimittäin aja tieteelliset perustelut tai aito luonnonhoidollinen tarve, vaan vuosien saatossa järjestelmällisesti rakennettu ideologinen narratiivi.

Ongelma on järjestelmä, joka on muuttanut tämän ideologisen narratiivin tuottamattomaksi teollisuudenalaksi, lypsää julkisia varoja ja sysää satojen miljoonien laskun sekä maaseudun yrittäjien että veronmaksajien maksettavaksi.

Kun kymmeniä miljoonia euroja siirretään vuosittain jatkuvan konfliktin ylläpitämiseen, valitusmyllyihin ja hankerahoituksiin, herää väistämättä kysymys: keiden rahapussit tässä prosessissa ovat vuosien saatossa turvonneet? Ketkä tästä liiketoiminnasta todella hyötyvät?

Tämän rahavirran lopullisten saajien ja motiivien selvittäminen ei kuitenkaan ole enää eränkävijän tehtävä. Se on tutkivien journalistien, Valtiontalouden tarkastusviraston ja lainsäätäjien työtä. Meidän tehtävämme on osoittaa tämä valtava järjestelmätason vuoto, lyödä hintalappu pöytään ja vaatia veronmaksajien kuppaamisen lopettamista.