RAHAVIRRAT PALJASTAVAT

Kuka todella kantaa vastuun luonnosta ja eläimistä?

Yhdysvaltalainen ulkoilutoimittaja Stephen Ziegler nosti äskettäin esiin pysäyttävän tilaston. Yhdysvalloissa eläinoikeusjärjestö PETA käytti verotietojensa mukaan vuonna 2024 vain noin 0,17 % kokonaiskuluistaan eläinsuojien ja eläinryhmien tukemiseen. Omien tilastojensa mukaan järjestö lopetti 67 % vastaanottamistaan eläimistä. Silti se kerää miljoonia "eläinten eettisen kohtelun" nimissä. Samaan aikaan metsästäjät käyttävät omista pusseistaan miljoonia elinympäristöjen parantamiseen ja kantojen seurantaan.

Tämä herättää väistämättä kysymyksen: miten asetelma näyttäytyy meillä Suomessa?

Kun eläinoikeusjärjestöt saarnaavat eläinten oikeuksista, kuka todellisuudessa rahoittaa ja tekee sen fyysisen työn, joka takaa eläimille hyvän ja luonnollisen elämän?

30 miljoonaa euroa puhetta vs. 13 miljoonaa euroa tekoja

Kun Suomen keskeisimpien ideologisten eläin- ja luonnonsuojelujärjestöjen budjetit lasketaan yhteen, puhutaan vuosittain jopa 30 miljoonan euron koneistosta. Kysymys ei ole vain siitä, mihin raha menee, vaan mistä se tulee. Ideologisen sektorin rahoitus nojaa raskaasti veronmaksajiin ja EU-tukiin. Valtio jakaa järjestöille miljoonia euroja avustuksina, mikä tarkoittaa, että veronmaksajat rahoittavat tietämättään toimistoissa istuvien asiantuntijoiden palkkoja, viestintätoimistojen kampanjoita ja hallinto-oikeuksiin tehtävien valituskierteiden juristikuluja.

Metsästäjän todellisuus on täysin päinvastainen. Suomen metsästäjät maksavat vuosittain noin 13 miljoonaa euroa lakisääteistä riistanhoitomaksua. Se ei ole yleinen vero, vaan maksu, jonka vain metsästäjät maksavat. Nämä varat ohjataan suoraan riistahallintoon ja Luonnonvarakeskuksen tekemään tutkimukseen. Tämän lisäksi metsästäjät tekevät vuosittain yli 10 miljoonan euron edestä palkatonta vapaaehtoistyötä maastossa: he jäljittävät kolarieläimet SRVA-tehtävissä, rakentavat kosteikkoja ja ylläpitävät riistakolmioita. Raha ja hiki jäävät luontoon.

Valkoposkihanhi: Ideologian ulkoistettu lasku

Ideologisen luonnonsuojelun suurin kupla paljastuu silloin, kun vaaditaan konkreettisia ratkaisuja. Täydellinen esimerkki on Itä-Suomen valkoposkihanhi. Kanta on kasvanut valtavaksi aiheuttaen miljoonaluokan tuhot maanviljelylle. Kun metsästäjät ja viljelijät vaativat kannanhoidollista metsästystä, järjestöt nousevat takajaloilleen vaatien ehdotonta tappokieltoa.

Järjestöjen paperilla tarjoama ratkaisu ovat "hanhipellot", joille hanhet houkutellaan syömään. Mutta kuka maksaa traktorin polttoaineen, siemenet ja peltojen vuokrat? Ei ainakaan järjestö omasta miljoonabudjetistaan. Kustannukset sysätään sataprosenttisesti valtion, veronmaksajien ja maanviljelijöiden niskaan. Asetelma on irvokas: kun metsästäjä perustaa kosteikon, hän maksaa sen itse. Kun ideologinen suojelija haluaa parantaa hanhien oloja, hän vaatii valtiota maksamaan viljelijöille hanhien ruokkimisesta.

Otetaan tuore ja aivan todellinen esimerkki suoraan kentältä. Eläinoikeusakatemia ylpeili juuri sosiaalisen median päivityksessään tehneensä "paljon valkoposkihanhien ja merimetsojen eteen".

Kun katsotaan, mitä tämä heidän omaa ilmoitustaan mukaillen todellisuudessa tarkoitti, järjestö listasi seuraavat teot: lausuntojen kirjoittaminen, kyselytutkimuksen teettäminen, kansanedustajille puhuminen ja somettaminen. Ei sanaakaan konkreettisesta työstä maastossa. Ja heti perään päivityksessä jaettiin lahjoitusohjeet ja MobilePay-numero, jotta tämä "työ" voisi jatkua.

Oikea suojelu ja valvonta

Kaikki järjestöt eivät ole pelkkiä valitustehtaita. WWF ja Metsähallitus ovat tehneet loistavaa työtä äärimmäisen uhanalaisen naalin palauttamiseksi Suomen luontoon. Merkittävä osa tätä onnistumista on ollut paikallisten metsästäjien tekemä ketunpyynti tunturialueilla. Kun oikea suojelujärjestö tekee yhteistyötä metsästäjien käytännön osaamisen kanssa, saadaan aikaan aitoja tuloksia.

Puhtaasti ideologiset eläinoikeusjärjestöt sen sijaan eivät sijoita varojaan edes valvontaan. Heidän puheensa suurpetovalvonnasta nojaa lähes yksinomaan metsästäjien (petoyhdyshenkilöiden) omilla riistakameroillaan ja polttoaineillaan keräämään Tassu-dataan.

Hiljaisuus faktojen edessä: Esimerkkinä suden kannanhoito

Ennen talven kannanhoidollisia susijahteja ideologisten järjestöjen ja petoryhmien viestintäkoneisto kävi ylikierroksilla. Somekanavat ja lausunnot täyttyivät apokalyptisista uhkakuvista, joissa maalailtiin suden systemaattista hävittämistä ja luonnon monimuotoisuuden romahdusta. Nyt, kun talven tulokset ovat selvillä, todellisuus osoittaa jotain aivan muuta. Susikannan eksponentiaalinen kasvu on saatu pysähtymään ja kanta on tasoittunut – täsmälleen asetetun tavoitteen ja faktisen tiedon mukaisesti. Metsästäjät tekivät maastossa sen, mitä riistahallinto, ekologinen tasapaino ja yhteiskuntarauha edellyttivät.

Mikä on ideologisten järjestöjen reaktio tähän onnistuneeseen luonnonhoitoon? Korviahuumaava hiljaisuus. Tämä vaikeneminen paljastaa ideologisen koneiston ytimen. Kun kanta on elinvoimainen, mutta sosiaalisesti ja ekologisesti kestävällä tasolla, "kriisi" loppuu. Onnistunut, tieteeseen ja metsästäjien tekemään käytännön työhön perustuva kannanhoito on suoranainen ongelma järjestöille, joiden olemassaolo ja varainhankinta lepäävät jatkuvan vastakkainasettelun varassa. Kun eläinoikeusjärjestö ei voi enää käyttää sutta uhriutuvana lyömäaseena ja uuden lahjoitusrahan keräämisen veturina, kampanjointi haudataan vähin äänin. Todellisuuden kohdatessa ideologia pakkaa laukkunsa ja siirtyy etsimään seuraavaa kohdetta, jättäen jälleen kerran vastuun ja käytännön työn metsästäjien harteille.

Valitustehdas ja yhteiskunnan piilolasku

Ideologinen luonnonsuojelu ei ainoastaan kieltäydy tekemästä käytännön työtä omilla rahoillaan, vaan sen ylläpitämä koneisto imuroi verovaroja vielä toisellakin, usein piiloon jäävällä tavalla. Kun järjestöt tehtailevat hallinto-oikeuksiin liukuhihnalta valituksia Suomen riistakeskuksen myöntämistä poikkeusluvista – kuten karhun, suden tai ilveksen kohdalla – he laittavat liikkeelle massiivisen byrokratiarattaan.

Tämän "valitustehtaan" pyörittämisen lasku lankeaa suoraan yhteiskunnalle. Hallinto-oikeuksien tuomarit ja esittelijät käyttävät satoja työtunteja näiden kymmenien sivuisten, usein samasta pohjasta kopioitujen valitusten käsittelyyn, mikä tukkii jo valmiiksi ruuhkautunutta oikeuslaitosta. Samaan aikaan riistahallinnon asiantuntijat ja Luonnonvarakeskuksen tutkijat joutuvat kuluttamaan rajallisen työaikansa vastineiden vääntämiseen oikeudelle sen sijaan, että tekisivät varsinaista työtään luonnon ja riistatalouden edistämiseksi maastossa.

Asetelma on absurdi. Metsästäjä on maksanut riistanhoitomaksunsa ja lupiensa hinnat omasta pussistaan, ja on valmiina hoitamaan kantaa tiukkojen säädösten mukaisesti. Ideologinen vastapuoli taas käyttää yhteiskunnan resursseja ja verovaroja puhtaasti siihen, että se voi heittää kapuloita rattaisiin toimistopöytänsä äärestä.

Mitä tapahtuu, kun metsästäjä poistetaan yhtälöstä?

Ideologisten järjestöjen perimmäinen tavoite on metsästyksen täydellinen lopettaminen. Mutta leikitellään hetki ajatuksella: mitä todellisuudessa tapahtuu sinä päivänä, jos metsästäjä ripustaa aseensa naulaan?

Ympäristö ja modernin yhteiskunnan infrastruktuuri eivät katoa minnekään, eivätkä luonnon omat lainalaisuudet muutu.

Luonto ei siedä tyhjiötä. Jos ihminen vetäytyy ravintoketjusta, sen paikan täyttää jokin toinen peto. Erona on se, että pedoilla ei ole riistakeskuksen asettamia kiintiöitä, tarkkoja rauhoitusaikoja tai eettisiä ohjeistuksia kärsimyksen minimoimiseksi. Ne saalistavat selviytyäkseen, vuoden jokaisena päivänä.

Samaan aikaan ihmisen ja luonnon yhteentörmäykset jatkuvat, ja jollain on oltava valmius hoitaa likainen työ:

• Kolaritilanteet (SRVA): Hirvet ja peurat hyppäävät yhä autojen eteen. Kun kolaripaikalla makaa tuskissaan oleva eläin kello kolme aamuyöllä räntäsateessa, kuka sen jäljittää ja lopettaa armeliaasti? Sitä työtä ei tehdä lämpimistä toimistoista käsin, vaan kolaripaikalle on jalkauduttava.

• Vieraspedot: Supikoirat ja minkit eivät lopeta vesilintujen pesien tuhoamista siksi, että metsästys kielletään. Ne jatkavat saariston tyhjentämistä, kunnes alkuperäinen linnusto romahtaa.

• Petojen ihmisarkuus: Jos suurpetokantoja ei säädellä eikä niillä ole metsästyspaineen luomaa syytä varoa ihmistä, rajat hämärtyvät nopeasti. Ilman luontaista pelkoa karhut ja sudet tottuvat ihmisen läheisyyteen. Tämä ei ole pelkkä tulevaisuuden uhkakuva, vaan se on jo nyt empiirisesti havaittavissa niillä seuduilla, joissa karhunmetsästys on ollut valituskierteiden vuoksi jäädytettynä muutaman syksyn ajan.

  
  

Yhteenveto: Jouston ja abolitionismin välinen kuilu

Kun katsomme historiaa, metsästäjät ovat kautta aikain olleet niitä, jotka ovat ensimmäisenä valmiita joustamaan elämäntavastaan. Metsästyslait, rauhoitusajat ja kiintiöt on aikanaan laadittu nimenomaan siksi, että luonnon tasapaino ja saalistettavat lajit säilyvät elinvoimaisina. Tämä on todellista, konkreettista huolenpitoa luonnosta. Metsästäjä ymmärtää olevansa osa ravintoketjua, jossa jatkuvuus vaatii vastuunottoa.

Mitä tarjoavat vastapuolella olevat ideologiset eläinoikeusjärjestöt? Heidän perimmäinen tavoitteensa ei usein ole luonnon tasapaino, vaan abolitionismi. Monen järjestön säännöissä ja perusperiaatteissa todetaan suoraan tavoitteeksi kaikenlaisen eläinten hyödyntämisen, myös ruoaksi käyttämisen, ehdoton kieltäminen.

Tämä jättää ilmaan vakavan kysymyksen: Miten on mahdollista käydä rakentavaa, luonnon monimuotoisuutta edistävää keskustelua sellaisen tahon kanssa, jonka perimmäinen ja julkilausuttu tavoite on kieltää ihmisen ja luonnon välinen ikiaikainen yhteys kokonaan?

Metsästäjä tekee kompromisseja luonnon ehdoilla. Ideologi ei tee kompromisseja lainkaan.