UHANALAINEN OSA 2

– Sudesta tehty ideologinen ase

Ensimäisessa osassa (linkki tarkasteluun) tarkastelimme suden hallinnollista uhanalaisuutta. Nyt on aika kysyä, mitä tuon termin varjolla todellisuudessa tavoitellaan. Onko kyse enää lajin suojelusta, vai onko "uhanalaiseksi" leimatusta suurpedosta tullut savuava ase, jolla tähdätään suomalaisen maaseudun ikiaikaiseen elämäntapaan?

Saalistajana ihminen

Suurin ideologinen este suden ja ihmisen rinnakkaiselolle ei ole susien määrä, vaan se, kuka luontoa hallitsee. Moderni eläinoikeusajattelu on eristänyt ihmisen luonnon ulkopuoliseksi tarkkailijaksi. Tässä maailmankuvassa ihminen ei saa olla saalistaja – se rooli kuuluu vain pedolle.

Kun metsästäjä nähdään "harrastajana", hänen oikeutensa elämäntapaansa murenee. Harrastus on valinta, viihteen muoto, josta voi tinkiä. Mutta metsästys ei ole harrastus; se on osa ihmisen biologista identiteettiä ja osallisuutta luonnon kiertokulkuun. Kun tämä identiteetti lakaistaan sivuun, susi muuttuu suojeltavasta eläimestä strategiseksi esteeksi, jolla perinteinen suomalainen metsästystapa, jossa koira työskentelee vapaana, pyritään hiljaa hautaamaan.

Rajatut faktat, rajaton valta

Poliittinen päätöksenteko nojaa "Fennoskandian populaatioon" kuin kyseessä olisi umpiossa elävä laji. Samaan aikaan itärajan takana elää tuhansien yksilöiden elinvoimainen kanta, jota ei suostuta laskemaan mukaan "suotuisaan suojelun tasoon".

Tämä on tietoinen sokeus. Pitämällä suden status keinotekoisesti kriittisenä keskustelussa, pidetään yllä oikeutusta tiukalle sääntelylle ja oikeusprosesseille. Jos myönnettäisiin, että sudet ovat osa valtavaa itäistä kantaa ja että niiden hallinta voitaisiin antaa paikallisille toimijoille – kuten hirvikannankin – "savuavasta aseesta" loppuisivat panokset.

Argumentti voidaan testata ajattelemalla, että itärajaa ei olisi. Miten se vaikuttaisi susikantaan? Biologisesti ei mitenkään – sudet liikkuisivat ja lisääntyisivät kuten ennenkin. Mutta poliittisesti koko suojelun perusta romahtaisi, sillä kukaan ei voisi enää vakavissaan väittää tätä osaa valtavasta itäisestä populaatiosta uhanalaiseksi. Tämä paljastaa, että uhanalaisuus ei ole tässä tapauksessa biologinen fakta, vaan poliittinen tai ideologinen valinta, jolla varmistetaan, että valta pysyy kaukana metsistä.

1. Biologinen todellisuus vs. poliittinen viiva

Voidaan todeta, että susi ei tunnista valtioiden rajoja. Biologisesti Suomen ja Venäjän puolen sudet ovat samaa populaatiota, joka vaihtaa jatkuvasti yksilöitä ja geenejä keskenään. Jos itärajaa ei olisi, kukaan ei voisi väittää Suomen susia uhanalaiseksi saarekkeeksi. Rajan käyttö "suojelumuurina" on siis puhtaasti hallinnollinen ja ideologinen päätös, jolla luodaan keinotekoinen tarve tiukalle suojelulle.

2. Geneettinen elinvoimaisuus

Yksi keskeisimmistä perusteista suden tiukalle suojelulle on sisäsiittoisuuden pelko. Jos itärajaa ei pidettäisi poliittisena tai ideologisena muurina, tämä peruste putoaisi pois. "Uutta verta" virtaa rajan yli luonnostaan, mikä pitää kannan terveenä ilman, että Suomen puolella tarvitsisi kasvattaa yksilömääriä sosiaalisen kestävyyden yli.

3. Hirvikanta-analogia

Hirvikannankin kohdalla luotetaan paikalliseen tietoon ja sääntelyyn. Hirvi on yhtä lailla osa ekosysteemiä, mutta sen hallinnassa hyväksytään se tosiasia, että kantaa on säädeltävä suhteessa vahinkoihin ja liikenteeseen. Miksi suurpedon kohdalla luottamus paikalliseen vastuuseen katoaa ja se korvataan kaukaisella ideologialla?

4. Savuava ase ja kriisinhallinta

Keinotekoisesti ylläpidetty "kriisi" on vallankäytön väline. Niin kauan kuin susitilanne pidetään "kriittisenä", oikeusprosessit ja jatkuvat valituskierteet ovat mahdollisia. Jos tilanne normalisoitaisiin osaksi normaalia luonnonhoitoa – kuten hirvikannan kohdalla – radikaaleilta eläinoikeusjärjestöiltä katoaisi mahdollisuus puuttua maaseudun arkeen oikeussalien kautta.

Ratkaisu on jo olemassa: 273 ja rinnakkaiselon mahdollisuus

Suomessa on jo määritetty luku, joka voisi toimia avaimena kestävään rauhaan: 273 sutta. Tämä on asetettu suotuisan suojelutason viitearvoksi, jonka on katsottu riittävän takaamaan kannan säilymisen elinvoimaisena ja terveenä osana Suomen luontoa. Biologisesti tämä määrä tarjoaa riittävän turvaverkon, ja poliittisesti se vastaa kansainvälisiä sitoumuksia.

Jos keskustelusta riisuttaisiin ideologinen narratiivi, 273 yksilöä ei olisi vain minimitavoite, vaan se voisi olla optimaalinen tasapainopiste. Tällä tasolla kanta olisi turvattu, mutta sen aiheuttamat konfliktit asutuksen, karjatalouden ja metsästyskoirien kanssa pysyisivät hallittavissa olevina. Se mahdollistaisi suden olemassaolon ilman, että se vaatii toisen elämäntavan – perinteisen metsästyskulttuurin – totaalista alasajoa.

Ongelma ei siis ole luku 273, vaan se, mitä sen ympärillä tapahtuu. Jos yhteinen tahto ja keskinäinen kunnioitus löytyisivät, susikannan hoito voitaisiin uskoa niille, jotka todella tuntevat metsän. Tällöin suojelu ei olisi ylhäältä päin saneltua pakkoa, vaan vastuullista luonnonhoitoa, jossa ihminen ja suurpeto mahtuvat samaan maahan.

Rauha vaatii kuitenkin sen, että susi lakkaa olemasta poliittinen ja ideologinen lyömäase.

On aika siirtyä ideologisista poteroista takaisin järkiperäiseen kannanhallintaan, jossa 273 sutta nähdään onnistumisena, ei alkusoittona rajattomalle laajentumiselle.

Lopuksi: Valinta on meidän

Susikeskustelu ei lopulta kulminoidu biologiaan, vaan arvovalintoihin. Niin kauan kuin suden "uhanalaisuutta" pidetään yllä poliittisena ja ideologisena aseena, rinnakkaiselo on mahdotonta. Se on ase, jolla tähdätään perinteisen maaseutuelämän ytimeen – vapauteen ja vastuuseen, joka on määritellyt suomalaista luontosuhdetta vuosisatoja.

273 sutta ei ole vain luku; se on mahdollisuus rauhaan. Se on piste, jossa suden elinvoimaisuus kohtaa ihmisen sietokyvyn. Mutta tämän rauhan saavuttaminen vaatii ideologista perääntymistä: on hyväksyttävä, että ihminen on edelleen saalistaja muiden joukossa, osa luonnon suurta kiertokulkua, ei sen ulkopuolinen tarkkailija.

Jos uskallamme antaa vastuun takaisin niille, jotka metsän ja sen asukkaat parhaiten tuntevat, voimme lopettaa varjonyrkkeilyn oikeussaleissa. Voimme vihdoin nähdä suden taas eläimenä muiden joukossa, eikä strategisena esteenä, jolla yritetään rakentaa aitoja sinne, missä on ennen vallinnut vapaus.

Uhanalaisin laji tässä taistelussa ei ole kumpikaan osapuoli yksin, vaan se terve järki, joka uskaltaa nähdä ihmisen ja suurpedon samassa metsässä – ilman ideologista lyömäasetta.